Ctrl + start – Matka tähän asti
Mistä kaikki alkoi?
Kaikki alkoi eräänä elokuisena yönä kun en saanut millään unta. Olin viime aikoina pysähtynyt pohtimaan elämääni ja asioita, joita olen aina halunnut toteuttaa. Yksi niistä on ollut haave omasta sovelluksesta – sellaisesta, joka ei olisi vain tekninen työkalu, vaan joka oikeasti helpottaisi elämää ja toisi merkitystä myös muille. Jo vuosia sitten mieleeni juolahti ajatus sovelluksesta, joka tukisi diabeteksen hoitoa. Silloin se tuntui kaukaiselta unelmalta, mutta ajatus jäi kytemään mieleeni.
Kun ajatus nousi taas uudelleen pintaan, aloin tutkia, kuinka vaikeaa sovelluksen kehittäminen todellisuudessa olisi. Nopeasti huomasin, että vaikka prosessi ei olisi helppo, se ei olisi myöskään mahdoton. Se oli rohkaiseva oivallus: ehkä minäkin voisin oikeasti tehdä tämän.
Ensimmäisen askeleen otin tarttumalla kynään ja paperiin. Aluksi kirjoitin vain irrallisia ajatuksia ja toiveita, mutta vähitellen niistä alkoi muodostua konkreettisia ideoita. Yksi niistä nousi heti muiden yläpuolelle – vertaistuki. Halusin sovelluksen, joka ei olisi vain yksilön työkalu, vaan myös silta ihmisten välillä. Paikka, jossa voisi jakaa kokemuksia, tunteita ja vinkkejä muiden kanssa, jotka elävät saman sairauden kanssa.
Kun idea alkoi kirkastua, tiesin että sovellukselle pitäisi keksiä myös nimi. Se oli yllättävän tärkeä osa matkaa – nimi, joka kiteyttäisi sovelluksen hengen ja tekisi siitä helposti lähestyttävän. Pyörittelin päässäni erilaisia vaihtoehtoja ja jopa kysyin apua ChatGPT:ltä. Jossain vaiheessa esiin nousi nimi DiaBuddies. En enää tarkalleen muista, mistä se syntyi, mutta kun kuulin sen ensimmäisen kerran, tiesin heti: tämä on se. Nimi tuntui oikealta. Se kuvasi täydellisesti sovelluksen tarkoitusta – yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja tukea diabeteksen kanssa elämiseen.
Totta kai täytyi myös tarkistaa, ettei tämän nimistä sovellusta ollut jo olemassa. Kävin läpi sovelluskauppoja ja etsin netistä tietoa. Onnekseni huomasin, ettei yhtään täsmälleen samanlaista sovellusta ollut. Nimi Diabuddies oli toki jo käytössä eri muodoissa – erilaisilla ulkomaalaisilla yhteisöillä ja ryhmillä – mutta se ei haitannut minua. Päinvastoin, se vahvisti tunnetta siitä, että nimi resonoi myös muiden mielissä.
Minun tavoitteeni ei kuitenkaan ollut tehdä globaalia yhteisöä heti ensimmäiseksi, vaan rakentaa jotain, joka olisi juurtunut suomalaiseen arkeen ja tarpeisiin. Halusin sovelluksen, joka puhuttelisi erityisesti meitä, joilla on sama kieli, kulttuuri ja terveydenhuoltojärjestelmä. Meitä, jotka ymmärrämme millaista on elää diabeteksen kanssa Suomessa – neuvolakäynneistä sairaalakäytäntöihin, Kela-korvauksista arjen pieniin haasteisiin.
Tässä vaiheessa ajatus tuntui jo entistä todellisemmalta. Nimi oli löytynyt, idea kirkastunut ja suunta alkoi hahmottua. Nyt oli kyse siitä, miten rakentaa tästä jotain konkreettista: prototyyppi, ensimmäiset ruudut, ja polku kohti sitä hetkeä, kun ensimmäinen käyttäjä kirjautuisi sisään DiaDuddiesiin ja löytäisi sieltä vertaistuen, jota oli ehkä kaivannut pitkään.
Ensiaskeleet ideasta todellisuuteen
Kun nimen valinta oli varmistunut, seuraava luonnollinen askel oli sovelluksen visuaalinen identiteetti – eli logo. Logo ei ollut pelkkä koriste, vaan sen piti kertoa sovelluksen luonteesta yhdellä silmäyksellä: ystävällisyydestä, tuesta ja yhteisöllisyydestä, mutta myös diabeteksen arjesta ja sen hallinnasta.
Avasin tatuoijan työstäni tutun Canvan – paikka, jossa olin aiemmin luonnostellut erilaisia kuvia ja symboleja – ja aloin hahmotella ensimmäisiä ideoita. Mietin värejä, muotoja ja yksityiskohtia: tiesin, että diabeteksen tunnusväri on sininen ja että symbolina käytetään usein ympyrää, joka viestii kokonaisuudesta, harmoniasta ja jatkuvuudesta.
Halusin logon olevan yksinkertainen, mutta samalla kaunis ja helposti muistettava. Lisäksi logoon piti sisällyttää sovelluksen nimi, Diabuddies, jotta koko identiteetti olisi heti tunnistettavissa. Aluksi piirsin useita luonnoksia: eri sinisen sävyjä, ympyrän muunnelmia ja nimi integroituina eri tavoin logoon. Tarkoituksena oli löytää tasapaino symbolin ja nimen välillä, niin että logo toimisi niin sovelluksessa, verkkosivulla kuin somekanavissakin.
Lopulta syntyi logo, jossa nimi ja ympyrä yhdistyivät harmoniseksi kokonaisuudeksi. Sininen väri viestii rauhallisuutta ja luottamusta, ympyrä kokonaisuutta, ja nimen läsnäolo tekee logosta tunnistettavan ja persoonallisen. Logo oli yksinkertainen, mutta merkityksellinen – juuri sellainen, joka puhuttelisi sovelluksen käyttäjiä ja jäisi mieleen.
Se hetki, kun logo viimein tuntui oikealta, oli innostava. Oli kuin sovellus olisi saanut kasvot ja identiteetin: nimi, värit ja symboli alkoivat kertoa tarinaa siitä, mitä Diabuddies todella tarkoittaa.
Seuraava askel oli selvittää, mitä kaikkea tarvitsisin sovelluksen luomiseen. Halusin ymmärtää prosessin kokonaisuutena: millaisia työkaluja ja ohjelmistoja tarvitsisin, miten sovellus rakennetaan vaihe vaiheelta ja mitkä ratkaisut sopisivat parhaiten juuri minun tarpeisiini. Kävin läpi erilaisia vaihtoehtoja – natiivia kehitystä Androidille ja iOS:lle, cross-platform-ratkaisuja kuten React Native ja Flutter – ja vertailin niiden etuja ja haasteita.
Sitten törmäsin FlutterFlow’hun, ja heti ensimmäinen vaikutelma oli lupaava. Se vaikutti selkeältä, käyttäjäystävälliseltä ja juuri sellaiselta työkalulta, jolla voisin saada ideani nopeasti näkyväksi ilman, että minun tarvitsisi syventyä monimutkaiseen koodaukseen heti aluksi.
Mutta pian tajusin, että ohjelmiston käyttö ei ollutkaan yhtä yksinkertaista kuin olin aluksi kuvitellut. Kaikki visuaaliset elementit, logiikat, tietokantayhteydet ja interaktiot vaativat tarkkaa suunnittelua ja testausta. Ymmärsin, että vaikka FlutterFlow helpotti paljon prototyypin rakentamista, sen hallitseminen vaati aikaa, harjoittelua ja kärsivällisyyttä. Oli hetkiä, jolloin pieni virhe logiikassa saattoi estää kokonaisen näkymän toimimisen – ja jouduin pysähtymään, tutkimaan ongelmaa ja oppimaan sen ratkaisun askel kerrallaan.
Samaan aikaan kun opettelin käyttämään FlutterFlow’ta ja tutustuin sen monimutkaisiin logiikoihin, mieleeni nousi uusi ajatus: entä jos sovellukselle tehtäisiin myös verkkosivu? Ajatus tuntui luontevalta, sillä verkkosivun tekeminen olisi paljon yksinkertaisempaa ja nopeampaa kuin itse sovelluksen rakentaminen. Näin voisin heti antaa ihmisille ensivaikutelman ideasta, esitellä sovelluksen tarkoitusta ja tarjota tietoa siitä, mitä on tulossa.
Päätin tarttua toimeen ja muutamassa tunnissa syntyi ensimmäinen versio verkkosivusta. Kokemus oli innostava: näki idean konkretisoituvan nopeasti, ilman monimutkaista koodia, ja se loi uskoa siihen, että myös sovelluksen rakentaminen olisi mahdollista. Verkkosivun valmistumisen myötä päätin ottaa seuraavan askeleen: luoda sovellukselle oman Instagram-tilin. Tämä mahdollistaisi idean jakamisen eteenpäin, pienen yhteisön rakentamisen ja palautteen keräämisen jo ennen sovelluksen julkaisua.
Kun nämä peruspalikat olivat paikoillaan – verkkosivu ja somekanavat – pystyin viimein keskittymään kunnolla itse sovelluksen rakentamiseen.
Rakentaminen alkaa
Aloitin sovelluksen konkreettisen rakentamisen syyskuun puolivälissä 2025. Siihen mennessä idea oli pyörinyt mielessä jo pitkään, mutta nyt se alkoi viimein muuttua tekemiseksi. Olin tehnyt itselleni mindmapin eri osioista, jotka halusin sovellukseen – en kaikkea kerralla, mutta ainakin ne peruspilarit, joiden varaan kaikki muu voisi rakentua.
Päätin aloittaa yksinkertaisimmista asioista. Kirjautuminen ja tilin luonti tuntuivat luontevilta ensiaskeleilta, ja niiden pohja syntyi melko vaivattomasti. Tiesin jo tässä vaiheessa, ettei mikään tulisi jäämään lopulliseksi – ulkoasu ja rakenne tulisivat muuttumaan vielä monta kertaa matkan varrella.
Seuraavaksi siirryin käyttäjän profiilisivuun. Tässä kohtaa törmäsin ensimmäiseen isompaan ongelmaan. En saanut kuvien latausta toimimaan lainkaan, mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei käyttäjä voinut asettaa itselleen profiilikuvaa. Käytin ongelman ratkaisemiseen aikaa ja yritin eri vaihtoehtoja, mutta lopulta jouduin myöntämään, ettei ratkaisu löytynyt sillä hetkellä. Päätin jättää asian syrjään ja palata siihen myöhemmin.
Edessä oli osio, jota olin etukäteen ehkä eniten jännittänyt: chat. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten tällainen ominaisuus rakennetaan tai miten sen ylipäätään pitäisi toimia. Tässä kohtaa otin avuksi YouTube-tutoriaalin ja seurasin sitä askel askeleelta. Vähitellen kokonaisuus alkoi hahmottua, ja lopulta chat saatiin toimimaan.
Matka ei kuitenkaan ollut niin suoraviivainen kuin toivoin. Myöhemmässä vaiheessa onnistuin tekemään muutoksen, joka rikkoi koko chat-osion täysin. Käytännössä jouduin rakentamaan kaiken alusta uudelleen. Ja valitettavasti tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi – useammin kuin kerran pieni muutos johti siihen, että kokonainen osa sovelluksesta hajosi. Jokainen kerta turhautti, mutta samalla opetti jotain uutta.
Kun chat oli saatu toimimaan, työskentely ei enää edennyt suoraviivaisesti osiosta toiseen. Tein eri osioita vuorotellen: joinain päivinä keskityin yhteen näkymään, toisina päivinä johonkin aivan muuhun. Moni asia vaati jatkuvaa selvittelyä, ja jouduin turvautumaan usein erilaisiin tutoriaaleihin ja tekoälyn apuun saadakseni edes yksinkertaisilta tuntuvat asiat toimimaan.
Vähitellen aloin kuitenkin ymmärtää sovellusten tekemisen peruspilareita. Opin asioita, joita pystyin myöhemmin hyödyntämään myös muissa projekteissa. Tämä ei silti tarkoittanut sitä, etteikö ongelmia olisi tullut vastaan – päinvastoin. Niitä tuli jatkuvasti. Vietin monia öitä valvoen ja yrittäen saada jotain pientä yksityiskohtaa toimimaan. Useamman kerran koin totaalisen hermoromahduksen ja menetin uskoni siihen, että tästä koko projektista tulisi koskaan mitään valmista.
Rakentamisen todellisuus
Marraskuussa päätin pitää DiaBuddiesista pidemmän tauon. Keskityin muihin sovelluksiin, joita olin alkanut rakentaa sen rinnalla. Taustalla oli ajatus siitä, että jos tekisin ensin jonkin huomattavasti yksinkertaisemman sovelluksen, oppisin paljon sellaista, mistä olisi myöhemmin hyötyä DiaBuddiesin kanssa. Näin syntyi Glowly-niminen kosmetiikkasovellus. Glowly toimi eräänlaisena tienraivaajana tuleville sovelluksille – mukaan lukien DiaBuddies.
Hyvin nopeasti kävi ilmi, että sovellusten tekeminen ei ole pelkkää koodaamista ja ominaisuuksien rakentamista. Jos sovelluksia haluaa oikeasti julkaista, vaatii se paljon muutakin. Minun piti luoda Apple Developer -tili, joka maksaa 100 dollaria vuodessa, sekä Google Developer -tili, joka on onneksi kertamaksullinen. Tiesin myös jo tässä vaiheessa, että haluan kehittää ja julkaista sovelluksia toiminimen alla, en yksityishenkilönä.
Tämä tarkoitti sitä, että minun piti luoda yritys, jonka alla sovelluksia kehitetään ja julkaistaan. Mutkien kautta syntyi Sarya Studios, jolle rakensin myös omat verkkosivut. Vaikka olin alun perin luonut kehittäjätilini yksityishenkilönä, ne täytyi muuttaa organisaatiotileiksi, jotta sovellukset voitiin julkaista yrityksen nimissä.
Tässä kohtaa törmäsin jälleen uuteen haasteeseen. Organisaatiotilin luominen vaati yritykseltä DUNS-numeron, joka toimii eräänlaisena kansainvälisenä yritystunnisteena. DUNS-numeron saaminen puolestaan edellytti, että yritys on kaupparekisterissä. Taustalla oli se, että minulla oli ollut y-tunnus jo yli vuoden tatuointialaa varten, ja Suomessa yhdellä henkilöllä voi olla vain yksi y-tunnus. Jouduin siis käyttämään samaa tunnusta ja luomaan sille uuden kattonimen, jonka alle kaikki yritystoimintani sijoittuu.
Aiemmin yritystoiminta oli kulkenut nimellä S tattoo, eikä yritystä ollut vielä rekisteröity kaupparekisteriin. Jouduin tekemään hakemuksen, odottamaan päätöksiä ja keksimään uuden yritysnimen, sillä ensimmäinen nimiehdotus ei mennyt edes läpi. Odotus venyi, hyväksyntää sai hakea uudelleen, ja koko prosessi tuntui loputtomalta. Lopulta nimi hyväksyttiin, yritys rekisteröitiin ja sain haettua DUNS-numeron. Sen jälkeen kehittäjätilit saatiin viimein muutettua organisaatiotileiksi.
Tämä koko prosessi luvalliseksi sovellusten kehittäjäksi ja julkaisijaksi ei ollut helppo eikä nopea. Usein tuntui siltä, että aina kun sain yhden haasteen ratkaistua, seuraava oli jo odottamassa nurkan takana. Tämä vaihe sai minut useamman kerran harkitsemaan koko projektin lopettamista.
Lopulta kuitenkin rämmin tämän suon läpi. Sain kuin sainkin ensimmäisen sovellukseni, Glowlyn, julkaistua. Sen jälkeen oli aika palata takaisin DiaBuddiesin pariin.
Matka jatkuu
Muiden sovellusten parissa työskentely oli tehnyt tehtävänsä. Kun palasin DiaBuddiesin rakentamisen pariin, tekeminen tuntui jo huomattavasti helpommalta. En enää tarvinnut jatkuvasti ohjeita tai tutoriaaleja eri osioiden toteuttamiseen, vaan moni asia alkoi syntyä jo rutiinilla.
Taustalla oli silti yksi ongelma, jota en ollut vieläkään saanut ratkaistua: kuvat ja niiden lataaminen. Palasin jälleen tämän ongelman äärelle ja yritin pitkään selvittää, missä vika oli – tuloksetta. En enää edes muista tarkalleen, mikä tekninen syy ongelman taustalla oli, mutta ladatut kuvat eivät näkyneet sovelluksessa niin kuin niiden olisi pitänyt.
Muistan itkeneeni turhautumisesta. Olin kokeillut kaikkea, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Lopulta jouduin myöntämään, että joudun hetkellisesti luopumaan koko ominaisuudesta. Päätin rakentaa ensimmäisen version sovelluksesta ilman mahdollisuutta ladata omia kuvia. Tämä tuntui isolta tappiolta.
En kuitenkaan halunnut luopua visuaalisuudesta kokonaan. Ratkaisin asian tekemällä sovellukseen valmiita avatar-vaihtoehtoja, joista käyttäjä pystyi valitsemaan itselleen profiilikuvan. Sovelluksen sisällä olevat kuvat toimivat ongelmitta – haaste oli nimenomaan siinä vaiheessa, kun käyttäjä yritti ladata oman kuvansa esimerkiksi puhelimen galleriasta. Avatarien avulla sain kuitenkin pidettyä ilmeen miellyttävänä, sillä ilman profiilikuvia sisältö näytti kylmältä ja keskeneräiseltä.
Tämän jälkeen siirsin kuvaongelman jälleen hetkeksi syrjään ja keskityin muihin osioihin. Rakensin keskustelupalstoja, ryhmiä ja hiilihydraattitaulukkoa. Eteneminen tuntui koko ajan siltä kuin ottaisin kaksi askelta eteenpäin ja yhden taakse. Pikkuhiljaa eri osiot alkoivat kuitenkin valmistua, ja sain siirrettyä niitä yksi kerrallaan “valmiit”-kansioon.
Silti ajatus kuvista palasi jatkuvasti mieleen. Tuntui, että sovelluksesta jää jotain olennaista puuttumaan, jos käyttäjät eivät voisi jakaa kuvia omalle seinälleen, ryhmäpostauksiin tai chatissa. Lopulta päätin vielä kerran palata ongelman kimppuun.
Tässä vaiheessa turhautuminen oli jo niin suurta, että jälkikäteen ajateltuna uskon sen olleen juuri se voima, joka lopulta puski minut tämänkin haasteen läpi. Vietin useita päiviä pelkästään tämän ongelman parissa. Itkin monta kertaa kiukusta, ja muutamaan otteeseen läppärikin oli vaarallisen lähellä lentää seinään. Olin täysin loppu koko asiaan.
Sitten eräänä päivänä kaikki loksahti paikoilleen. Jotain kautta sain selville, missä vika oli ja mitä pitäisi tehdä sen korjaamiseksi. En enää muista, mikä ongelma tarkalleen oli, mutta muistan sen tunteen, kun tajusin, että kyse oli aivan naurettavan pienestä asiasta. Korjaus kesti ehkä viisi minuuttia.
Ja sitten se tapahtui.
Kuvien lataus toimi.
Ja ne näkyivät sovelluksessa niin kuin piti.
Itkin onnesta, mikä tuntui siinä hetkessä jopa vähän typerältä. Olin taistellut tämän asian kanssa niin pitkään, ja yhtäkkiä se vain… toimi. Tämä onnistuminen oli yksi koko projektin isoimmista hetkistä. Se antoi valtavasti voimaa ja motivaatiota jatkaa eteenpäin – tällä kertaa entistä kovemmalla tahdilla.
Kun kaikki alkoi loksahtaa paikoilleen
Kuvien latauksen toimimaan saaminen muutti jotain olennaista koko projektissa. Yhtäkkiä tuntui siltä, että pahin oli takana. Tiesin, että haasteita tulisi vielä, mutta enää mikään ei tuntunut ylitsepääsemättömältä. Olin saanut yhden isoimmista kompastuskivistä ratkaistua, ja se antoi valtavasti itseluottamusta jatkaa.
Kävin sovellusta läpi kokonaisuutena ja aloin hioa yksityiskohtia, jotka aiemmin olin ohittanut. Korjasin pieniä bugeja, parantelin ulkoasua ja tein käyttöliittymästä selkeämmän ja loogisemman. Moni asia ei ollut varsinaisesti rikki, mutta tuntui silti keskeneräiseltä – ja juuri niihin asioihin halusin nyt panostaa.
Joulukuun alkupuolella havahduin siihen, että sovellus alkaa oikeasti olla siinä vaiheessa, että sitä voisi pian alkaa testata testiryhmällä. Jouduin useamman kerran pysähtymään ja kysymään itseltäni, olenko nyt aivan varma. Tuntuiko todella siltä, ettei siellä ollut enää mitään isompaa, mikä pitäisi rakentaa tai korjata? Kävin sovelluksen läpi osio osiolta useaan kertaan, ja lopulta jouduin myöntämään: kyllä, tätä voisi pian testata.
Ennen testiryhmää sovellusta piti kuitenkin testata oikealla laitteella – omalla puhelimella. Olin tähän asti tehnyt testauksia vain FlutterFlown verkkoversiossa. Latasin ensimmäisen version Applen TestFlightiin ja aloin testata. Ja korjattavaa tuli heti listaksi asti.
Ongelmat eivät olleet suuria, mutta sellaisia, että ne oli pakko korjata heti toimivuuden varmistamiseksi. Jokin sivu ei scrollannut oikein, jokin teksti ei näkynyt kunnolla, joku näkymä ei käyttäytynyt niin kuin piti. Aloin korjata näitä yksi kerrallaan: latasin uuden version puhelimeen, testasin, korjasin seuraavan ongelman ja latasin taas uuden version. Tätä tapahtui kymmeniä kertoja. Varmistin aina, että edellinen ongelma oli korjattu ennen kuin siirryin eteenpäin. Pikkuhiljaa lista lyheni, kunnes ongelmia ei enää tullut vastaan. Sovellus oli valmis testiryhmälle.
Olin koonnut testausta varten ryhmän vapaaehtoisia, jotka olivat halukkaita testaamaan sovellusta. Tämäkään prosessi ei sujunut ilman haasteita, mutta lopulta testiryhmä oli kasassa ja valmis. Juuri ennen joulua julkaisin sovelluksen testiryhmälle testattavaksi.
Muistan hetken olleen yhtä aikaa jännittävä ja ahdistava. Nyt ulkopuoliset pääsisivät näkemään työni jäljen ja antamaan siitä palautetta. Ajatus tuntui pelottavalta, mutta tiesin testauksen olevan välttämätöntä – vaikka se ei ollut virallisesti pakollista. Olin testannut sovellusta itse kyllästymiseen asti, mutta tiesin, etten yksin pystyisi löytämään kaikkea. Ja olin oikeassa.
Jo samana päivänä testaajat löysivät bugeja ja korjattavaa. Osa oli pieniä, osa hieman isompia, mutta onneksi kaikki olivat korjattavissa. Olin päättänyt, että testausjakso jatkuisi vähintään vuoden vaihteeseen asti, jotta ehtisin varmasti nähdä sovelluksen toimivuuden erilaisissa tilanteissa.
Testausjakson aikana lisäsin myös uusia ominaisuuksia. Ne aiheuttivat – kuten arvata saattaa – välillä kokonaisien osioiden kaatumista. Tällä kertaa reagointi oli kuitenkin jo erilaista. Löysin ongelmien syyt nopeammin ja sain ne korjattua ilman samanlaista paniikkia kuin aiemmin. Pikkuhiljaa bugien ja vikojen määrä väheni, kunnes niitä ei enää ilmennyt ainakaan viikkoon.
Tiesin, että sovellus olisi valmis julkaistavaksi vuoden vaihteen jälkeen. Tein vielä viimeisiä päivityksiä ja 5.1.2026 lähetin DiaBuddiesin Applen ja Googlen arvioitavaksi.
Niille, joille prosessi ei ole tuttu: ennen kuin sovellus voidaan julkaista virallisesti, sen täytyy läpäistä Applen ja Googlen arviot. Heidän työntekijänsä käyvät sovelluksen läpi, testaavat sen toimivuutta ja pyytävät tarvittaessa muutoksia. Googlelta tuli muutaman päivän kuluttua ilmoitus, että sovellus on hyväksytty ja odottaa nyt vain minun julkaisupäätöstäni.
Applen kanssa prosessi ei sujunut yhtä mutkattomasti. Sovellus hylättiin muutamien pienten virheiden takia, jotka täytyi korjata ennen uutta arviota. Tein korjaukset ja lähetin sovelluksen uudelleen arvioitavaksi. Sama toistui vielä kerran: vanhat ongelmat oli korjattu, mutta tilalle oli noussut kaksi uutta. Onneksi nekin olivat pieniä ja melko nopeasti korjattavissa.
Korjasin virheet ja lähetin sovelluksen vielä kerran arvioon toivoen, että se riittäisi. Ja vihdoin, yli viikko ensimmäisen arvioon lähettämisen jälkeen, sovellus hyväksyttiin. Päivä oli lauantai 10.1., kun sain asiasta sähköpostin. Huokaisin helpotuksesta. Jälleen yksi haaste oli ylitetty.
Ainoa asia, joka oli enää jäljellä, oli lähettää uusin versio myös Googlelle arvioitavaksi ja päivitettäväksi.
Kun tämäkin oli valmis, jäljellä oli enää yksi asia.
Sovelluksen julkaisu.
Valmis
Julkaisu ei ollut suuri tai näyttävä hetki. Ei ollut fanfaareja, ilotulituksia tai suurta juhlaa. Oli vain minä ja tietokone, ja hetki, joka tuntui samaan aikaan epätodelliselta ja hyvin arkiselta.
Kun painoin julkaisunappia, en tuntenut ensisijaisesti iloa. Tunsin helpotusta. Tunsin väsymystä. Tunsin kiitollisuutta siitä, että olin ylipäätään päässyt tähän asti. Olin rakentanut DiaBuddiesia kuukausia, usein epäillen itseäni ja sitä, riittääkö osaamiseni tai jaksamiseni. Ja nyt se oli oikeasti ulkona.
Sovellus ei ollut täydellinen. Eikä sen kuulunutkaan olla. Se oli ensimmäinen versio – sellainen, jonka uskalsin viimein päästää muiden käsiin. Ajatus siitä, että joku oikea ihminen avaisi sovelluksen, loisi tilin ja käyttäisi sitä osana omaa arkeaan, tuntui suuremmalta kuin itse julkaisuhetki.
Julkaisun myötä vastuu muuttui. DiaBuddies ei ollut enää vain minun projektini, vaan jotakin, joka eli käyttäjien mukana. Tiesin, että virheitä tulisi vielä vastaan, että kehitys jatkuisi ja että kaikkea ei voisi ennakoida. Mutta tiesin myös, että tämä oli vasta alku.
Kun julkaisu oli tehty, istuin hetken hiljaa tietokoneen ääressä.
Ja sitten itkin.
Annoin kaiken sen painon ja työn valua pois hartioilta. En miettinyt seuraavia päivityksiä tai tulevia ominaisuuksia. Mietin vain sitä, että olin pitänyt kiinni ideasta silloinkin, kun se tuntui liian suurelta.
DiaBuddies on nyt olemassa.